Mielen ja kiitollisuuden valtava voima

Miten määrittelet itsesi? Elätkö vaivojen kautta vai korostatko hyviä asioita elämässäsi ja itsessäsi?

Pysähdyin tähän ajatukseen istuessani kahvipöydässä sukulaisten ja tuttavien kanssa.

Mitä enemmän ikää porukalla on mittarissa, sitä enemmän puhutaan vaivoista ja sairauksista, lääkityksistä ja lääkärikäynneistä.

Miten moni ihminen estääkään itseään elämästä täyttä elämää jonkin vaivansa tähden! Kuinka usein kuuleekaan sanottavan, että en voi tehdä sitä tai tätä, koska jalassa on ongelmaa, en voi rakastaa täysillä, kun minulla oli niin kurja lapsuus tai en voi liikkua, kun selkäni on kipeä. Jalka tai selkä ottaa hallinnan ja rajoittaa elämää. Ihminen polttomerkitsee itse itsensä vaivaiseksi. Mutta mitä jos toimitaankin toisin? Mitä siitä seuraa ja mihin se vie?

Polvessani on kierukan repeämä ja nivelrikkoa. Vanha juoksu- ja kaatumisvamma todennäköisesti. Sillä ei ole niin väliä. Ennen diagnoosia patikoin rotkoissa, juoksin ja jumppasin. Ortopedille menin siksi, että vuosien mittaan polveni välillä kiukutteli: se kipeytyi ja turposi. Ortopedi tutki polveani ja passitti magneettikuvaan. Kun sain kuulla kuvauksen jälkeen diagnoosin, olin typertynyt ja pettynyt. Mieli viilsi maata muutaman päivän ajan, sillä ortopedillä ei ollut miellyttävää kerrottavaa: polveni tarvitsisi leikkauksen, mutta leikkauksen jälkeen polveni voisi parantua tai huonontua. En hurrannut leikkaukselle enkä särkylääkkeiden syömiselle, vaan halusin jatkaa elämääni ihan niin kuin ennenkin. Niinpä pyysin ortopediltä aikalisää ennen operaatiota ja pyyntööni suostuttiin.

Aikalisä leikkaukseen

Kun parin kuukauden päästä tulin uudelleen ortopedin vastaanotolle, mies väänteli ja käänteli jalkaani ja polveani, katsoi magneettikuvaa ja väänteli. Lopulta hän sanoi: “Magneettikuvan perusteella suosittelisin ehdottomasti leikkausta, mutta nyt kun tutkin polveasi, leikkausta ei tarvita. Jatketaan aikalisää. “

Mitä tuona kahtena kuukautena, aikalisän aikana, sitten tapahtui? Otin ohjakset omiin käsiini enkä suostunut siihen, että polveni määrittäisi minua ja sitä mitä voin tai saan tehdä. Aloin treenata joka ikinen päivä jalkalihaksia: vahvistaa reisiä ja pohkeita. Kuljin kotona välillä nilkkapainot jalassa ja hoin mielessäni mantraa, että polveni on kunnossa ja kestää vaikka mitä. Arvostin ja kiitin polveani siitä, että se kestää ja toimii hienosti. Popsin rannikkomännyn kuoriuutetta, greipinsiemenkapseleita ja kalaöljyä. Kävin lymfahoidossa ja akupunktiossa. Jatkoin metsälenkkejäni ja patikoin rotkossakin. Polvi pysyi tyytyväisenä. Rankan rotkovaelluksen jälkeenkään se ei kiukutellut eikä turpoillut.

Palkitsemisen ja kiitollisuuden tie

Nyt yli 12 vuoden jälkeen olen tarvinnut ainoastaan muutaman kerran kipulääkettä. Polveni ärtyy liiallisesta istumisesta, siksi kirjoitan tätäkin seisaaltaan. Nykyisin seison työpöydän ääressä koko päivän ja istun vain palavereissa ja lounaalla. Polveni tykkää liikkua kotipihalla, metsissä, rotkoissa, vuoristoissa ja kaupungillakin. Jyrkissä ja liukkaissa maastoissa se neuvoo minua turvautumaan kävelysauvoihin.

Miten ihmeessä tämä polviepisodini liittyy mitenkään aivoihin, minulle niin läheiseen teemaan? Nyt tarkkana: treenaaminen, positiivinen ajattelu, kiittäminen ja kannustaminen saavat ihmeitä aikaan. Aivomme muuttuvat jo kuudessa viikossa, jos lähdemme muutoksen polulle. Minä tein vakaan päätöksen, että en ole yhtä kuin nivelrikkoinen ja kierukkarepaleinen polveni. En jäänyt surkuttelemaan ja maalaillut mörköjä seinille siitä, etten voisi enää huoletta patikoida rotkoissa, lenkkeillä metsissä tai tehdä pitkiä kaupunkikävelyjä. Valitsin toisen tien. Lähdin palkitsemisen tielle ja aloin kuntouttaa itse itseäni niin henkisesti kuin fyysisesti. Tulokset näkyivät ja tuntuivat yllättävän nopeasti. Unohdin polviongelmani, sillä sitä ei ollut! Jalkajumppani positiivisine mantroineen on loksahtanut elämääni samalla tavoin kuin hampaiden pesu.

Mielen mahtava voima

Mitä voitin tällä? Mielestäni paljonkin: elän niin kuin ennenkin, jalkani kestävät jopa paremmin pitkiä patikointeja ja lenkkejä. Minun ei tarvinnut mennä leikkaukseen enkä ole joutunut syömään maksaa kuormittavia särkylääkkeitä. Olen myös oppinut paljon enemmän itsestäni, oman kehon kuuntelemisen merkityksestä ja siitä että ihmisessä itsessään on paljon uinuvia voimia, jotka odottavat valjastamistaan oikean hetken tullen. Juuri nyt on hyvä ja olkoon niin. Mitä huominen tuo tullessaan sitä en tiedä – eikä tiedä meistä kukaan.

Polviepisodini oli minulle hyvää koulutusta ja lisämateriaalia aivoinnostukseeni. Se opetti sitkeyttä, kärsivällisyyttä ja positiivisuuden ja kiitollisuuden merkitystä. Se antoi konkreettista kokemusta mielen mahtavasta voimasta! Ja minä pääsin tällä elämän oppitunnilla vielä helpolla. Monet läheiseni ovat joutuneet paljon kovempaan koulutukseen.

Aivotutkija, neurologi Jill Bolte-Taylor on kirjoittanut omaan elämääni valtavasti vaikuttaneen kirjan Elämäni oivallus (Otava). Kirja on toipumistarina, ihmetarina ja tositarina hänestä itsestään. Siinä mahdoton tulee mahdolliseksi. Suosittelen kirjaa kaikille.